Neljällä vaelluksella raskaana

Vaeltamassa Lapissa alkaen 12. raskausviikolta.  Liikuntaa ja raikasta ilmaa, rentoutumista ja hyvää ruokaa – loistava startti uudelle elämälle – ja ehkä vähään aikaan viimeinen mahdollisuus pitkään vaellukseen. Siispä menin Lappiin kokonaiseksi kuukaudeksi parhaaseen räkkäaikaan. Tänä aikana kävimme puolisoni kanssa neljällä lyhyehköllä vaelluksella: vuorokausi Korouoman rotkolaaksossa, neljä päivää Lemmenjoella soutelemassa, kuusi päivää Hammastunturin erämaassa ja neljä päivää Ylläksen tienoilla.

Näitä retkiä olemme muistelleet moneen kertaan jälkeenpäin, ja rentoutunut olo on tullut aina takaisin. Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan emmekä välttyneet pieniltä onnettomuuksilta.

Lue Outa-lehdestä, miten valmistautua raskaana vaeltamiseen >

Valmistautuminen ja turvallisuuden lisääminen

Valmistautuessani vaelluksille, koetin etsiä muiden kokemuksia ja vinkkejä raskaana vaeltamiseen. Niitä löytyi niukasti. Siispä jaan tämän tarinan, jotta muutkin rohkaistuisivat vaeltamaan raskaana ja pystyisivät valmistautumaan paremmin, jotta reissu olisi mahdollisimman onnistunut.

Etukäteen olin ajatellut lisätä vaeltamisen turvallisuutta näin:
– Valitaan sellainen paikka, jossa liikkuu muitakin ihmisiä.
– Valitaan reitti, jossa ei ole kivikoissa tasapainoilua eikä jokien ylityksiä.
– Valitaan alue, jossa ainakin korkeilla paikoilla on kännykkäverkko.
– Meillä on tukikohta, josta käsin tehdään lyhyempiä retkiä 3-4 päivää kerrallaan.
– Oman rinkkani paino on mahdollisimman pieni (eli puoliso kantaa niin paljon kuin kykenee, toisinaan yli 30% omasta painostaan).
– Mennään autolla, ja auto on aina lähellä.
– En juo vettä keittämättä ellei ole hyvä lähde. Tarkistan lähteen kävelemällä sen alkumetreille.
– Hygieniasta huolehtiminen. (Olen ollut tarkka jo aiemminkin.)
– Hyvä kunto. Harrastin etukäteen aktiivisesti liikuntaa eli kerran, pari viikossa rankemmin, useammin kevyemmin. En ollut vielä joutunut muuttamaan liikuntatottumuksiani raskauden takia.

Muita valmisteluja:
– Keskustelin erävaellussuunnitelmasta neuvolan tädin, kätilön ja äitini kanssa. Kaksi ensimmäistä eivät nähneet asialle estettä. Äitini taisi toivoa, etten olisi lähtenyt: ”onko aivan pakko mennä?”. Pohdin mahdollisia vaaratekijöitä ja selvitin tilanteet, joissa vaellus pitäisi keskeyttää. Lähin sairaala olisi Rovaniemellä (matkaa yli 300 km).
– Tuoreutimme puolisoni kanssa taitomme äitini järjestämällä eräensiapukurssilla.
– Vaellushousuista poistin vyötärökaistaleen ja lisäsin napinläpeen kuminauhalenkin. Sovitin muut vaatteet ja koetin arvioida, miten kokoni tulee muuttumaan kuukauden aikana.
– Ompelin tuulenpitävän korkeavyötäröisen minihameen (ratkaisee pulman matalien housujen ja lyhyen paidan välissä). Tämä jäi pieneksi kahden viikon jälkeen, koska se ei ollut tarpeeksi joustava.
– Retkilläni ruoka on aina ollut parempaa ja monipuolisempaa kuin kotona. Maitotuotteiden mahdollinen niukkuus tosin huolestutti. Ruokien kuivaamisen ja aterioiden suunnittelun vaelluksia ja kahden viikon mökkeilyä varten aloitin yli kuukausi ennen lähtöä.

Miten sitten matka alkoikaan…
Olemme ajaneet autolla 400 metriä kotiovelta, kun auton vasen takarengas puhkeaa. Vararengas otetaan käyttöön ja ajetaan lähimmälle huoltoasemalle. Ilmat pysyvät renkaassa pari päivää. Täytämme sitä aina välillä huoltoasemilla – ja niitähän on pohjoisessa hyvin tiheään, kuten tiedämme. Pääsemme korjaamaan renkaan vasta kolmisen viikkoa myöhemmin Kolarissa (erinomainen rengasliike).

Harjoitteluvaelluksella Korouomassa

Matkalla pohjoiseen pysähdymme Korouoman rotkolaaksossa. Haluamme kokeilla kuntoa, varusteita ja rinkan kantamista lyhyellä retkellä. Luulemme ensin, että ylös ei pääse, mutta sitten löydämme portaat Piippukalliolle. Nousu on kieltämättä aika raskas, mutta vaiva kannattaa. Paikka on upea!

Retken alkamisen kunniaksi teemme juhla-aterian: Alkupalaksi paistamme esikypsennetyt maissintähkät nuotiolla. Pääruokana on bataattia ja linssejä punaisessa curryssa. Jälkiruokana omenapaistosta ja vaniljakiisseliä.

Nukumme laavulla romanttisesti ison hyttysverkon alla ja heräämme paratiisissa. Saamme nauttia siitä omassa rauhassa. Vasta lähtöhetkellä paikalle kiipeää perhe kahden lapsen kanssa. Portaiden laskeutuminen on kevyttä mutta nousu rotkosta takaisin autolle puolestaan tuntuu aivan loputtomalta. Ehkä en olekaan niin hyväkuntoinen kuin olin luullut.

Lemmenjoella soutelemassa ja mökkeilemässä

Olemme vuokranneet mökin pariksi viikoksi Lemmenjoelta. Mökki on viihtyisä ja autiotuvan kaltainen. Tykkäämme primitiivistä hengestä. Hieman on kuitenkin luksusta: juokseva vesi ja sähköt sekä lähellä erinomainen puusauna. On heinäkuun alku, ruuhkaisinta loma-aikaa, mutta alueella on todella vähän ihmisiä. Mökin vuokranneen aivan huippumukavan Palton perheen äitikin sitä ihmettelee. Kesä ei ole vielä kunnolla alkanut, on kylmää ja tuulista. Ei siis ainuttakaan hyttystä. No, se ilo ei kestä koko kesää.

Meillä on ruuat mukana lähes koko ajaksi. Kalastus on hieman turhauttavaa, koska saalis jää aina todella pieneksi (esimerkiksi yksi ahven) tai olemattomaksi. Niinpä ostamme lisäravinnoksi Palton perheeltä poroa. Kerran käymme tekemässä täydennysostoksia Inarissa.

Lemmenjoella ollessamme teemme neljän päivän vaelluksen jokea pitkin soutuveneellä. Se onkin näppärää tavaroiden kantamisen kannalta. Meillä on mukana veneessä myös rinkat, koska tarkoitus oli jatkaa jalkaisin jonkin matkaa.

Soutuvaelluksemme alkaa rankassa vastatuulessa heinäkuisena perjantaina, joka muistuttaa enemmän varhaiskevättä kuin kesää. Puolisoni soutaa, minä uistelen ja tutkin karttoja. Se tuntuu luontevalta, ja hyvä niin, sillä saan myöhemmin syksyllä kuulla, että raskaana ei suositella soutamista. Matka etenee hitaasti ja vaivalloisesti.

Pysähdymme Sotkajärven nuotiopaikalle tekemään saaliiksi saamastamme pienestä hauesta ruokaa. Teen sille seuraksi currykastikkeen ja cashewpilahvin. Raskaana ollessa ei saisi syödä haukea, mutta ajattelen, että voin muutaman kerran syödä lähdevedessä lohikaloja syöneen pienen hauen. Ainakin on hyvä syödä kalaa. Illalla sataa kaatamalla vettä, samoin yöllä.

Aamu alkaa kylmänä mutta lämpenee kesäiseksi iltapäivään mennessä. Vastatuuli vähenee ja matka etenee nopeammin. Kalaonnikin on hetken suotuisa, ja saamme paistaa lounaaksi harria nuotiolla. Lisäksi teen parsakaalikeittoa. Tämä on uusi testattavana oleva resepti, eikä se onnistu kovin hyvin – keitto jää raa’aksi ja on aivan liian vetistä, eli on lisättävä ainakin juustoa. Härkäjärven nuotiopaikka on kaunis ja rauhallinen. Pienellä hiekkarannalla ei ole laituria.

Meille oli kerrottu etukäteen, että joessa olevien kahden koskipätkän kohdalla voi helposti vetää venettä rannalta käsin. Emme siis huolehdi asiasta, emmekä osaa etukäteen kuvitella, millaista se olisi – meillä kummallakaan ei ole kokemusta koskimelonnasta tai veneen vetämisestä. Selviää pian, että vene kolahtaa heti kiviin, jos sitä ei ohjaa vedestä käsin – syvempi kohta kun on keskellä koskea eikä rannassa. Puolisollani ei ole yllättäen sandaaleita mukana, joten kukas se joutuukaan koskeen kahlaamaan. On muuten jääkylmää vettä. Ja koko puuha aivan liian rankkaa, mutta minkäs voi kun on jo koskessa.

Ensimmäinen koski on helppo verrattuna Härkäkoskeen. Tyhjennämme veneen rannalle ja talutamme sitä molemmat koskessa kävellen. Ei se mikään hiekkapohjainen puro ole. Isompia ja pienempiä kivenlohkareita, ryteikköiset rannat ja kova virta. Paljain jaloin kivikossa on selvästi hyvin vaikeaa kävellä. Itse liukastun kahdesti. Ensin yksi jalka lipeää ja kastun nivusiin asti. Pian sen jälkeen luisun ison kiven viertä koskeen kainaloita myöten. Mitä siinä ”suunnittelen turvallisuuden lisäämistä” -listassa olikaan lukenut… ei, tällainen meininki ei sovi raskaana oleville. Onneksi en loukkaannu, mitä nyt polveen ja sääreen tulee naarmuja. Säikähdän kyllä miettiessäni, mitä kaikkea karmeaa olisi voinut tapahtua. Minulla on ollut aivan liikaa vaatteita päällä, ja ne kaikki kastuvat – jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt pukeutua pelkkään sadepukuun. Itseassa turvallisinta olisi ollut jättää vene ennen koskea metsään ja jatkaa loppumatka jalkaisin – tai ottaa reittivenekyyti.

Soudamme yöksi Ravadaksen autiotuvalle, jossa saimme vaatteet kuivattua. Varsin väsyneinä saamme valmistettua tuhdin bataattistroganofin. Tuvalla on muutakin porukkaa. Nukumme teltassa makoisasti.

Seuraavana päivänä otamme leppoisasti. Aamiaisen (tattaripuuroa ja mustikkakeittoa maitotilkalla) jälkeen suuntaamme päiväkävelylle Ravadasköngästä katsomaan. Putous on huikea! Hieman oudolta tosin tuntuu kävellä rautalanka-aidan viertä kuin porot konsanaan. Joku on selvästi ajatellut vierailijoiden turvallisuutta ja könkään reunan eroosiota. Valmistamme lounasta vesiputouksen äärellä. Tuntuu kuin olisimme maisemamaalauksessa sisällä. Testattavana on usein kotona tekemäni lämmin munakoisokvinoasalaatti. Fetapalat eivät ole vielä ehtineet liota tarpeeksi kauaa, joten ne jäävät ikävän koviksi. Jos olisin tiennyt etukäteen, että liikumme koko ajan veneellä, olisin ehkä ottanut tuoretta fetaa mukaan enkä kuivattua. No, ainakin säilyi paremmin hyvänä.

Päätämme, ettemme jatka jalkaisin ylemmäs tunturiin vaan käännymme takaisin. Hieman kaihoisasti jään kaipaamaan aakeita tunturien lakia ja kauas katoavaa horisonttia. Niinpä edessä ovat jälleen kaksi koskipätkää, tällä kertaa toiseen suuntaan. Ensimmäisen kävelen rantaa pitkin ja jännitän katsoessani puolisoni laskevan kosken yksin tyhjällä veneellä. Toiseen koskipätkään uskaltaudun mukaan.

Lossin kohdalla on kaksi kaunista leiripaikkaa joen molemmin puolin. Illalliseksi meillä on vihreää thai munakoisocurrya. Jaksan tehdä jälkiruokaakin: omenapaistosta ja retkikaakaota. Tässä kohtaa jokea vaikuttaisi olevan hyvä kalapaikka, mutta nukuttaa kovasti, enkä jaksa lähteä kalaan.

Maanantaina tuuli on kääntynyt ja edessä on jälleen raju vastatuuli. Wcpaperi ja herkut ovat loppu. Meillä on jäljellä vain kalan kanssa sopivia ruoka-aineksia. Saamme yhden alamittaisen harrin ja yksi kala pääsee karkuun, kun en ehdi ottaa haavia tarpeeksi nopeasti. Kuten arvata saattaa, puolisoni soutaa koko matkan takaisin mökille. On mahtavaa päästä saunomaan näinkin lyhyen retken jälkeen. Herkuttelemme illalla halloumilla ja lohkoperunoilla, paistetuilla kasviksilla ja nuotiossa hiillostetulla harrilla.

Soutuvaelluksen jälkeen laiskottelemme muutaman päivän mökillä. Kuivattelemme telttaa ja testailemme erilaisia lettureseptejä. Auton rengas on täysin tyhjä, mutta Palton perheeltä löytyy suureksi onneksemme käsikäyttöinen pumppu. Tarkoituksemme oli ollut tehdä mökiltä useampi lyhyt retki, mutta mökkeilu vetää puoleensa – ja toisekseen meille käy pieni onnettomuus, jonka takia emme lähde moneen päivään minnekään kauemmas. Joenkielisen huiputtaminenkin jää toiseen kertaan.

Olemme eräänä iltana veneellä kalassa. Heittelen uistinta. Yhtäkkiä se tarttuu kiinni – mihinkäs muuhun kuin puolisoni ranteeseen. Kolmiosaisesta koukusta kaksi on syvällä ihon alla. Auts! Olen järkyttynyt ja tavattoman pahoillani. Vaihdamme keskenämme paikkaa keskellä järveä ja minä soudan takaisin mökille rivakoin ottein. Mökillämme on ensiapulaukussa kivunlievitykseen särkylääkkeitä ja pienet sivuleikkurit, joilla koetan katkaista koukkuja. Ei niistä ole mihinkään. Soitan äidilleni ja kysyn kannattaisiko koukut vetää takaisin ja vai katkaista ja koettaa pujottaa eteenpäin toisesta kohtaa ulos. On oikeastaan neuvomattakin selvää, että niitä ei voi vetää takaisin. Yömyöhällä kävelemme Palton talolle. Samaan aikaan pihaan tullessamme, perheen naiset saapuvat autolla kotiin. Mikä sattuma. Kaikki ovat tunturissa porojen parissa yöllä. Saamme järeämmät leikkurit, joilla koukku katkeaa. Iho on käsittämättömän sitkeää, ja koukkujen pujottaminen pihtien avulla toisesta kohtaa ulos vie aikaa. Ihailen puolisoni sisukkuutta ja tyyneyttä.

Koukkujen jättämät reiät paranevat yllättävän nopeasti. Itse puolestani olen saanut soutamisesta selkäni niin kipeäksi, etten pääse neljään päivään kunnolla liikkumaan. Suureksi helpotuksekseni Paltoilta löytyy lämpötyyny, jonka avulla saan nukuttua. Olo ei tunnu yhtään turistilta; olemme kuin Palton perheen vieraina. Kiitos kaikesta! Tulemme varmasti toistekin!

Viikko Hammastunturin erämaassa

Lemmenjoelta on lyhyt matka keskelle Hammastunturin erämaata. Saamme Palton perheeltä lainaksi käsikäyttöisen pumpun auton renkaan täyttämiseen paluumatkaa varten. On oletettavaa, että rengas tyhjenee itsekseen vaelluksemme aikana. Olemme suunnitelleet kestoksi viisi päivää. Kivikkoista metsäautotietä pääsee juuri ja juuri etenemään viimeiselle kääntöpaikalle. Mökiltä jääneet eväät upotamme kylmälaukussa suohon ja laitamme päälle märän pyyhkeen, jonka toinen reuna koskee veteen. Sääennuste lupailee hellettä. Paikalla ovatkin kaikki mahdolliset verenimijät: hyttyset, paarmat, ampiaiset ja mäkärät.

Seuraamme mönkijäpolkua, joka on soisista kohdista todella märkä ja hieman vaikeakulkuinen – pitkospuita ei ole, koska reittiä ei ole merkitty. Polku näkyy kyllä kartalla. Pääsemme nopeasti puurajaan ja näemme hienot maisemat kohti Lemmenjokea. Huomaan hengästyväni jatkuvasti. Siispä pidämme vähän väliä taukoja. Rinkan vyö painaa ja aukaisen sen välillä. Rinkka on kuitenkin liian painava pelkästään olkapäillä kannettavaksi. Rinkka painaa sen verran, että jaksan hädin tuskin nostaa sen yhdellä kädellä maasta ylös.

Saavumme Pikkuvuomajoelle, josta loikkaamme yli ison suon jäätyä oikealle taakse. Jatkamme korkeammalle avotunturiin etsimään hyvää telttapaikkaa kuvitteellisen lähteen vierestä. Kävelemme tunturin rinnettä ristiin rastiin. Kaikki löytämämme tunturipurot ovat harmiksemme kuivahkoja. Vettä on kyllä, muttei sellaisenaan juotavaksi soveltuvaa. Teltalle löytyy paikka upeilla näköaloilla ja kännykkäyhteydellä. Ensimmäinen vaellusetappi on ollut ehkä raskas, koska tarvitsen sen jälkeen kolmen tunnin päiväunet.

Teen myöhään illalla Porostroganofia. Se on yllättävän helppo ja nopea valmistaa. Aterian kruunaa suklaavanukas koristeltuna appelsiinilla, joka on jäänyt matkaeväistä (en viitsi ajatella, montako grammaa tuo appelsiini rinkassa painoi). Olen pakannut mukaan jälkiruokaa joka päivälle, koska ajattelin meillä olevan aikaa kokkailla päivämatkojen jäädessä lyhyiksi.

Kaukana näemme, kuinka Lemmenjoen yllä on ukkoskuuro. Se menee meistä ohi ja tuntuu vain teltan heilutuksena. Ötökät eivät ole vähentyneet tuulen hönkäisyistä huolimatta. Verenimijöitä riittää kyllästymiseen asti myös yöllä viileimpään aikaan. Polttelemme yöllä risunuotiota ja katselemme ohi lipuvia sadekuuroja. Tuulen suunta vaihtelee. On hurjan kaunista. Tämä on parasta. Kumpa tämä hetki jatkuisi pitkään.

Seuraavana päivänä kävelemme Appistuntureiden yli. Itäreunalla on monta virtaavaa puroa, joista yhden kelpuutan sellaisenaan juomakelpoiseksi. Lounastamme kauniisti kiemurtelevalla Pikku Kaareojalla (hyvin kirkasta ja kylmää vettä). Istumme mättäillä ja teemme tomaattimunakasta Manchegojuustolla ja voileipiä ilmakuivatulla porolla.

Loikkaamme ojan yli ja nousemme Pistoolivaaran rinnettä ylös. Appisenpalon päällä on hassu selkeärajainen koivikko. Pitkiä puita keskellä ei mitään. Sadepilviä näkyy kolmeen suuntaan, mutta juuri meidän kohdalla ei sada vieläkään.

Käymme katsomassa söpöä Lavun minimökkiä, jossa olen käynyt kolmisen vuotta aiemmin. Paikalla on yksi kalamies – ainoa ihminen, jonka tämän viikon aikana kohtaamme. Hän grillaa isoa ahventa.

Teemme nuotiolla Pindabanaania, eli maapähkinäkastiketta, johon olen murskannut pähkinät etukäteen mökillä ollessamme. Siihen tulee vahingossa liikaa chiliä, mutta muuten ateria on erinomainen. Riisi loppuu kesken. Jälkiruokana on tällä kertaa hedelmäkiisseliä. Se tulee syötyä suoraan kattilasta ennen kuin ehdin tehdä kiisselille maitoa kaveriksi.

Pystytämme teltan läheisen kummun päälle. Hemmottelen itseäni kuivapesulla ja menen ”aikaisin” nukkumaan. Puolisoni jää polttelemaan roskia. Kalamies lähti kalaan ja tuli kuulemma myöhemmin takaisin siian kanssa.

Keskiviikkona on hyvin tuulista. Edellisten päivien kävelyt ja kuntooni nähden liian painava rinkka tuntuvat jaloissa ja selässä. Rinkan vyö on niin matalalla, että se ei tue tarpeeksi. Köllöttelemmekin lähes koko päivän teltassa keksien vauvalle nimivaihtoehtoja ja syöden keksejä ja suklaata. Puolisoni pitää kiinni mahastani ja juttelee sille.

Teemme aamiaista teltan eteisessä, koska ulkona oli niin kylmää ja tuulista. Puolisoni sanoin ”vähän niin kuin talvivaelluksella, mutta pikkaisen lämpimämpää”. Mökiltä on jäänyt munia, joita olemme kantaneet mukanamme tähän asti (se siitä gramman viilauksesta) – on aika keittää ne ja syödä pois. Iltaan mennessä teltta on ”täynnä” leivänmurusia ja likaisia astioita.

Laiskottaa. Ihana fleecekerrastoni ei purista mistään. Onkin parasta levätä, kun väsyttää, syödä kun on nälkä ja kävellä, kun tekee mieli vaihtaa maisemaa – sellaista on minun eräretkeilyni parhaimmillaan. Pohdimme yhdessä, onko tämä nyt paikka, johon jäädä toiseksikin yöksi vai pitäisikö siirtyä toisaalle. Jos siirrymme, vähän vai paljon, kuinka kauas? Katselen yhä satunnaisesti kelloa vaikka haluaisin olla ajasta piittaamatta. Ulkona on tuulista ja tosi kylmää hyvistä varusteista huolimatta.

Vaivaudun juuri ja juuri teltan eteiseen tekemään lounasta. Porosienikeitto onnistuu yli odotusten. Olen vuollut siihen kuivalihan jämät mukaan. Ruokalevon jälkeen lähden kalaan. Ihanan virkistävää olla ulkona järven rannassa teltassa makoilun jälkeen. Ilman hanskoja sormet jäätyvät. Vihdoinkin kaikki verenimijät ovat poissa. Päälläni on lähes kaikki vaatteet, jotka olen ottanut mukaan.

En tiedä ilahdunko vai harmistunko, kun saan saaliiksi hauen. Teemme siitä illalliseksi punaista kalakeittoa ilman tomaattia – eli siitä ei tule punaista. Kermaisuuden lisäämiseksi laitan joukkoon valkosipulisulatejuustoa. Jäämme toiseksi yöksi samaan paikkaan. Lepopäivä on ollut tarpeen, koska selkäkipuni on vihdoin loppunut.

Seuraavana päivänä, torstaina, kylmä pohjoistuuli jatkuu. Ruhtinaallisen aamiaisen (kvinobanaanipuuroa, kaakaota, juustovoileipiä, mansikkakiisseliä ja hunajateetä) jälkeen jatkamme matkaa poluntynkää pitkin.

Heti leiripaikan vieressä olisi ollut hyvä lähde. Tulemme pian myös toiselle lähteelle, joka pulppuaa maassa olevasta hiekkapohjaisesta vesikuopasta. Joku muukin on tätä käyttänyt, koska viereisellä mättäällä on mehukanisterista tehty kauha. Matkalla näemme paljon kaatuneita isoja lahoja puita, joissa on mustia jälkiä. Päättelemme, että alueella on ollut metsäpalo joskus ehkä 15 vuotta sitten.

Appisjärven rannassa on hylätyn näköisiä veneitä. Rannat ovat matalat ja tuuli heittää pinnan laineille. Siitä eteenpäin seuraamme mönkijäpolkua loppupäivän ajan. Aiemmin olisin pitänyt polun seuraamista tylsänä – nyt näin sen helpotuksena. Maasto on kyllä muutenkin täällä helppokulkuista. Kaikki purot ovat ylihypättävissä – yksi vaati pari rohkeampaa loikkaa. Polku ei ole liian leveä, joten se on paikoitellen jopa kaunis. Korkeuseroja ei juurikaan ole.

Tuultapitävä fleecepipo ja villavuorelliset nahkahanskat ovat todella tarpeelliset, vaikka olin pakatessa empinyt niiden mukaan ottamista. Puolisollani ei ole hanskoja – niinpä hän laittaa loppupäivästä sukat käsiinsä. Kävelemme yhteensä 4,5 tuntia. Pidin minitaukoja 1-1,5 kilometrin välein.

Majoitumme kauniisti kiemurtelevan Pikkuvuomajoen varteen, vaikka meillä oli ollut ajatus kiivetä ylemmäs tunturiin. Puronvarsi on nätti ja rehevä. Arvelemme korkeammalla olevan ikävän tuulista. On jo nälkä ja väsyttää. Tämä on ensimmäinen leiripaikka, jossa ei ole kännykkäyhteyttä.

Ahmimme ensin kumpikin monta manchegojuustovoileipää. Kuulen valituksen ”eikö meillä ole yhtään halvempaa juustoa?”. Ei, sulatejuusto loppui jo. Teemme poropataa ja raastesalaattia – yksi parhaimmista aterioista tällä vaelluksella. Annoskoko on hyvä meille, kaksi miestä söisi kyllä enemmän. Kattilaan mahtuisi 50g kuivaa poroa enemmän, joten sen voi reseptiin tarvittaessa lisätä. Risunuotiomme on miniatuurikokoinen, mutta saamme tehtyä sillä mustikkapiirakkaa ja vaniljakiisseliä jälkiruuaksi – hotkimme ne suoraan paistinpannulta. On pilvistä, mutta aurinko yrittää pilkahdella pilvien välistä. Optimistina ajattelen, että huomenna on kaunis päivä. Puolisoni toivoo aamiaiseksi lettuja.

Perjantaiaamuna sataa. Lojumme makuupusseissa kunnes on niin nälkä, että on pakko lähteä hakemaan vettä aamiaisen tekoon. Kumpi menee? Häviän. Teen aamiaiseksi retkipuuroa supermarjakiisselillä, vaahdotettua vaniljasoijamaitoa cappuchinoksi sekä juustovoileipiä. Meillä on ollut mukana kolme pakettia näkkäriä, kaikki kohta loppu. Yhä sataa, muttei tuule lujaa. Läheinen tunturi on meille ehkä tuulensuojana. Olen iloisella tuulella koko ”aamun”.

Molempien hiukset ovat tosi rasvaiset. Tästä olisi suora polku autolle. Tekisi mieli kuitenkin vielä kerran avotunturiin. Näkeeköhän siellä tällä säällä mitään? Iltapäivällä lähdemme sateessa ylittämään Rahpedoaivia. Ylämäki on raskas ja hengästyn liikaa koko ajan. Pysähtelemme muutaman sadan metrin välein. Maasto on kuitenkin helppo ja selkeä suunnistaa.

Huipulla ja sen jälkeen tuulee kovaa. Hetkittäin on haasteellista pysyä pystyssä. Metsän alkaessa tuuli loppuu. On niin kylmä, että koko päivänä ei ole ollut hyttysiä.

Ensimmäisen suon jälkeen luulemme jo olevamme Kotaojan varressa. Seuraamme suon reunaa pitkään ”noin pohjoiseen”. Näemme ison kakan. Mahtaisiko se olla karhun?

Yllättäen suo loppuu ja metsäinen mäki alkaa. Hups. Ollaan eri paikassa kuin luullaan. Missäs ollaan? Emme ylittäneet puroa, vaikka piti. Korjasimme erannon ehkä väärään suuntaan. En tiedä. Olemme olleet suunnistuksessa huolimattomia. Kännykässä oleva Karttaselain-ohjelma ei toimi juuri silloin kun se olisi tarpeellinen. Arvaamme paikan ja otamme uuden suunnan. Ennen uutta taivalta syömme karpalopatukoita ja manteleita, ja juomme vettä, jota on onneksi runsaasti mukana. Matkalla ei ole ollut hyvää lounaspaikkaa.

Löydämme järven ja lopulta Suivakkojärven autiotuvankin sateen muuttuessa tihkuksi, ja viimein sade loppuu. Olemme kävelleet yhteensä 4,5 tuntia varsin vähillä tauoilla. Kroppa on tosi väsynyt. Hassua on se, että suunnistin harhaan aivan samassa paikassa myös kolme vuotta aiemmin. Aina ei opi virheistään.

Autiotuvalla lämmittelemme ja juomme teetä ennen illallisen tekoa. Teemme alkupalaksi ”instant linssikeittoa”, eli etukäteen valmiiksi tehtyä keittoa, joka on kuivattu ja jauhettu. Myöhemmin yöllä paistamme lettuja ja täytämme ne kukkakaalicurrylla. Hermostun poltettuani ensimmäisen letun. Onneksi puolisoni on kärsivällisempi letunpaistaja. Mahani tuntuu kireältä ja siirryn lepäämään hänen tehdessään kokkaukset loppuun. Tämä ateria kuulostaa ehkä monimutkaiselta, mutta se on kaiken vaivan väärtti, jopa pitkän päivän päätteeksi yöllä valmistettuna – ehkäpä silloin juuri. Valitettavasti lettuja ei jää yli aamiaiseksi. Tuvalla kännykkä kuuluu taas, joten laitan vanhemmilleni ja Paltoille viestit, että olemme tulossa pois erämaasta vasta lauantaina illalla.

Aamiaiseksi on jäljellä vararuuaksi varattu tattarituorepuuro, kiisseliä ja maitoa. Teemme pakkaamisen jälkeen vielä lounaankin autiotuvalla: Kickhernecurrya. Autiotuvalta lähtevää polkua on helppo seurata metsäautotien alkuun. Jätämme rinkat teiden risteykseen ja kävelemme ilman kantamuksia viimeiset kolme kilometriä, jotka tuntuvat ikuisuuden mittaisilta.

Ei ole yllätys, että auton rengas on täysin tyhjä. Pumppu toimii, ja käymme palauttamassa sen Palton perheelle. Ajelemme Kittilään ravintolaan syömään (mahdamme haista pahalle), ja sieltä ukkini luokse saunomaan. Harmi vaan, saunan kiuas hajoaa niin, että emme voikaan saunoa. Lepäämme muutaman päivän, pesemme pyykit ja valmistaudumme neljännelle retkelle. Hinku päästä takaisin tunturiin ei ole vielä sammunut.

Neljä päivää Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa

Jätämme auton Pyhäjärven rantaan. Siellä on ruuhkaa: Parkkipaikalla 10 muutakin autoa. Kahden kilometrin päässä olevalla autiotuvalla on kaksi muutakin porukkaa. Tallustamme polkuja, leveitä latupohjia pitkin 9 kilometriä. Olemme aivan eri maailmassa kuin Hammastunturin erämaassa. Pitkospuut kosteissa paikoissa ovat kyllä tervetulleita. Mahani näkyy jo. Kannan rinkkaa ilman vyötä. Yritän rentoutua.

Saavumme isolle kodalle. Näemme sen lähistöllä pari telttaa. Muut ovat ehkä jo nukkumassa. Olemme täällä aivan väärään vuoden aikaan. Paikka on suunniteltu hiihtäjille. Pihassa oleva kaivo on kuiva. Soisen aukion toiselta puolelta löydämme pienen, kylmän ja nopeasti virtaavan puron. Keitämme veden. Se on ehkä liioittelua, mutta en tiedä, mistä puro alkaa, ja mitä siellä on. Valmistamme perusretkiruokaa eli Chili-con-soijaa ja nautimme kokkauksen lomassa kaakaota ja voileipiä. Ilman hienoa maisemaa ja omaa rauhaa, ei tee mieli erityisesti herkutella.

Tunnelman puolesta voisimme olla Nuuksiossakin – tarvitseeko tätä varten Lappiin asti lähteä? Emme vaivaudu pystyttämään telttaa. Kodan sisällä on yllättävän vähän hyttysiä vaikka ulkona niistä ei ole puutetta. Nukumme kodan penkeillä. Kotaan majoittuu myös kaksi hiljaista naista. Nukumme niin pitkään, että aamulla he ovat jo lähteneet. Yritän pysyä unessa vaikka kodan pihalla pörrää kaksi mönkijää ja joku sahaa puita moottorisahalla koko aamupäivän.

Koetamme piristää mieltä tekemällä aamiaiseksi sekä retkipuuroa mustikkakiisselillä että munalettuja hillolla. Ärsyttää, että virallisten leiripaikkojen välimatkat ovat pitkiä ja muualla ei saa telttailla. On pakko olla myös liiteri, koska unohdimme toisen kaasupullon autoon ja mukana on vain yksi vajaa pullo. Valmistamme lähes kaikki ateriat avotulella. Tuntuu kovin rajalliselta, mihin voi mennä. Näyttää siltä, ettei Aakenustunturi sovi reittimme varrelle, vaikka sinne olisin juuri halunnut mennä. En tiedä mistä jään paitsi. Kartta ei innosta. Ei tee mieli mennä minnekään, mutta ei myöskään tee mieli jäädä paikalleen. Minut on hemmoteltu pilalle erämaissa, joissa ei ole polkuja eikä ruuhkia. Päätämme suunnistaa Pyhätunturin yli takaisin Pyhäjärvelle.

Ilahdumme kulkiessamme vanhan metsän läpi avotunturin reunaan ja siitä lammikolle. Kaunista ja rauhallista. Ah, tätä niin kaipasin. Vihdoinkin! Teemme lounaaksi Kickhernecurrya höystettynä kookosmaidolla. Se on pieni ateria, mutta sopiva tähän hetkeen. Juomavesi loppuu ja keitämme teetä. Lammikossa on hyttysen poikasia. Suodatamme ne pois kaatamalla veden suodatinpussin läpi. Ruokaa tehdessä sadekuuro menee yli. Harjoittelemme hätäsuojan rakentamista avaruuslakanasta ja naruista. Se valmistuu heti sateen loputtua.

Jatkamme matkaa upean avotunturin laella ja ihastelemme kuusikkoisia kuruja. Matka menee joutuisasti vaikka maasto on hieman hitaampaa kävellä kuin latupohjat. Etenemisnopeuden tunne on psykologinen ilmiö. Lopulta tulemme alas tunturista ryteikköisen metsän läpi suoalueita vältellen. Onnistumme suunnistamaan takaisin merkitylle polulle.

Majoitumme Pyhäjärven päivätuvan pihalle telttaan. Paikalla on toinenkin teltta, mutta meillä on itseasiassa oma rauha, koska muut ovat jo nukkumassa. Teemme nuotiopaikalla papusienipataa perunamuusin kera, ja menemme mahat täynnä nukkumaan.

Yöllä sataa juuri kun pitäisi kömpiä käymään ulkona. Välillä melkein unohtaa olevansa raskaana, kunnes tulee näitä tilanteita tavanomaista useammin. Teltan eteisessä on hullu määrä hyttysiä ja mäkäräisiä, pari paarmaa ja ampiainenkin. Olen pessyt hyttysmyrkyt pois iholta nukkumaan mennessä enkä halua laittaa uutta lyhyttä vessareissua varten. Kaduttaa myöhemmin. Koko kroppa kutisee pitkään.

Heräämme mölyävään jengiin. Ei tee mieli jakaa nuotiopaikkaa heidän kanssaan, joten odottelemme teltassa heidän lähtöä. Lopulta pääsemme nälissämme aamiaisen tekoon. Mölyporukka on jättänyt nuotioon yhden valtavan halon, joka savuaa toisesta päästä. Pilkomme sen kirveellä pieniksi. Nautimme yhtä lempipuuroistani, aprikoosikvinoapuuroa supermarjakiisselillä ja maidolla. Maitokahvia ja juustovoileipiä hyttysparven keskellä. Nuotion savu ei karkoita niitä.

Tuijottelemme järvelle ja nautiskelemme rauhasta pitkälle iltapäivään. En ollut hankkinut kalastuslupaa tälle järvelle (sen olisi kyllä saanut kännykälläkin, mutta parkkipaikalla ei ollut kuuluvuutta), joten kalaonnen testailu jää tällä kertaa väliin.

Nuotiopaikalle saapuu mukava vanhempi pariskunta, jotka kertovat, että Hangaskurun laavulla ei ollut vesipistettä. Manailemme yhdessä, että tätä aluetta ei ole suunniteltu kesällä retkeilevien näkökulmasta.

Puramme teltan ja pohdimme, mitäs sitten tehtäisiin. Päätämme lähteä kalaan mutta paistaa ensin lettuja. Kookosletuista tulee parhaita, mitä olen koskaan syönyt.

Kävelemme autolle, otamme mukaan vettä ja uuden kaasupullon ja menemme yöksi jonkin joen varteen lähelle jotain ”aivoa”. Kalastus jää väliin, koska perhosiima unohtuu autoon. On kylmä yö ja hyttyset ovat pitkästä aikaa piiloutuneet. Tattarijuurespata valmistuu nopeasti ja siitä tulee erinomaista. Juurekset oli höyrytetty sopivasti puolikypsiksi ennen kuivatusta.

Seuraavana päivänä sataa vettä. Aamiaiseksi teemme tomaattimunakasta.

Ennen lähtöä käväisemme vielä sadevarusteissa katsomassa, mikä suuri paikallinen nähtävyys, Äkäsaivo on. Tässä vaiheessa emme jaksa enää innostua. Eräretkeily alkaa olla tältä kesältä nähty.

Olisikohan ukki jo korjannut saunan? Pikaisen sukuloinnin jälkeen hitaasti Pohjanmaan kautta körötellen kotiin.

___________

Tammikuussa 2013 meille syntyi terve, hyväntuulinen vauva. Seuraavaksi voinee odottaa pientä taukoa pitkissä erävaelluksissa ja ehkä ennemminkin ”kestovaippailua eräolosuhteissa” -tyyppisiä tarinoita.