Kivikkoinen ruokamatka Käsivarressa heinäkuussa 2011

Ulkomaalainen ystäväni halusi tutustua Lappiin ja vaeltamiseen. Mihin hänet veisin? Käsivarsi! Ehdottomasti kaunein paikka, sinne. Hän ei ollut vaeltanut koskaan aiemmin, joten suunnitelmani muuttuivat monesti kun mietin, millainen reitti meille sopisi. Käsivarren maasto on varsin haastavaa – aloittelijalle sopivampi kaunis paikka olisi esimerkiksi Hetta-Pallas-reitti. Kuinka pitkän matkan hän mahtaisi jaksaa kävellä?

80km reittisuunnitelmani vaihtui puolet lyhyempään, kun selvisi, että pääsemme Porojärvelle lentämällä. Luulin, että yksityislento vesitasolla maksaisi omaisuuden, mutta se olikin ihan inhimillinen kustannus kahdelle jaettavaksi (n. 300 euroa). Ystäväni mielestä noin 45 km kävelymatka kuulosti kaikesta huolimatta hurjan pitkältä.

Vaelluksen lähtökohtana oli syödä poikkeuksellisen hyvin, kävellä vähän ja oleilla paljon paikallaan erämaata ihaillen.

1. päivä – Kamelina kivikossa

Saavuimme Kilpisjärvelle bussilla Rovaniemeltä perjantaina iltapäivällä. Pakkailimme rinkkojamme uudelleen ja siirsimme kaksi pullollista viiniä juomapulloihin – kyllä, aivan hillitöntä luksusta tiedossa. Jätimme paluumatkan vaihtovaatteet satamaan muovikassiin.

Vesitaso vei meidät Porojärven autiotuvalle – tai niin luulimme. Itseasiassa järvi on niin kivikkoinen, että kovin lähelle ei pääse. Pilvet roikkuivat matalalla, oli tihkusadetta – ihme, että siinä säässä edes pystyi lentämään. Rantauduimme kivikkoon yli 50kg kuormamme kanssa. Tupa näkyi jonkin matkan päässä, mutta välissä oli laaja ja liukas kivikko. Eihän tuota pysty kävelemään!

Lähdimme kiertämään kivikkoa kauempaa, mutta eipä niitä kaikkia kiviä voinut välttää. Koko ajan pelotti, että nilkka nyrjähtää ennen kuin on päästy vaelluksen alkuunkaan. Hyttysiä oli pilveksi asti tihkusateesta huolimatta. Tasapainoilimme liukkaiden kivikoiden läpi kunnes lopulta saavuimme Porojärven autiotuvalle. Matkaa oli linnuntietä ehkä 500m mutta meille sitä tuli melkein pari kilometriä. Kivikkoa oli jäljellä vielä kaksi metriä ennen helpomman maan alkua, kun ystäväni kaatui. Hän katkaisi toisen vaellussauvan.

Ystäväni istui alas autiotuvan penkille ja mietti ääneen: ”Jos tämä olisi kamalin lomani ikinä, mitä vielä pitäisi olla?” Sitten hän lähti ulos. Näin tuvan ikkunasta kuinka hän meni rantaan, otti vaatteet pois ja seisoi hetken paikallaan. Meni sitten uimaan. Hän tuli takaisin tupaan kovin hyväntuulisena. Ihmettelin valtavaa muutosta. ”Ajattelin kokeilla, kumpi voittaa, hyttyset vai minä.”

Porojärven autiotupa on äskettäin remontoitu, puhdas ja hieno. Pihalla oli vielä jäljellä lankkuja remontin jäljiltä. Sää kirkastui ja aurinko paistoi. Tuli aivan tyyntä – ja hyttysten määrä tuntui vain lisääntyvän. Maisemat tuvan ympärillä olivat valtavan kauniit. Tunturit järven takana, lumitilkut niiden huipuilla.

Tehtiin illalliseksi Vihreää thai keittoa nuudeleilla. Se on aika kevyt ruoka, mutta siinä tilanteessa meille riittävä. Hyvät mausteet, joilla voisi marinoida myös kalan. Kokeilin tovin, mutta ei tarttunut koukkuihin. Keskellä järveä näkyi jokunen tuikkivan. Lentokoneen pilotti oli sanonut, että Porojärvessä on kyllä kalaa, mutta sitä on hyvin vaikea saada kiinni.

2. päivä – Kalassa

Kannoin mukanani rankista autiotuvissa nukkumista varten. Ensimmäisenä parina yönä sitä käytettiin, mutta aivan turha se oli. Tupa oli niin tiivis, ettei sisällä ollut juurikaan hyttysiä.

Kappas kun kaikki eivät rakasta kaurapuuroa. Ystäväni keksi tehdä aamiaiseksi köyhiä ritareita. Meillä oli mukana pari pakettia tuoretta leipää ja kuusi tuoretta luomukananmunaa. Hän liotti pari kaurapalaa vatkatussa munassa ja paistoi ne pannulla. Höysteeksi hilloa pikakiisseliaineksista. Mitä herkkua – sen kaurapuuron jälkiruuaksi.

Ystäväni sai vaellussauvan korjattua nauloilla, putken pätkällä ja ilmastointiteipillä.

Päivä oli kuuma, reilusti yli 20 astetta lämmintä. Aurinkoista ja sen verran tuulista, että hyttyset katosivat täysin. Talon ympärillä pyöri paljon sopuleita ja pari hiirtä – niitä ei ole aiempina vuosina tullut vastaan juuri lainkaan.

Lähdettiin kalaan. Matkalla tuli vastaan pariskunta ja koira. He olivat päiväretkellä toiselta autiotuvalta, katsomassa Porojärven tupaa. Kävelimme kolme kilometriä kivikkoista ryteikköä 2,5 tuntia lähes tauotta. Ystäväni laski kauhistuneena, kuinka kauan meillä kestäisi kävellä takaisin Kilpisjärvelle tätä vauhtia.

Oli leppoisa aurinkoinen päivä kalassa. Sain kaksi ison muikun kokoista tammukkaa ja pari pääsi karkuun. Ei niistä ollut ateriaksi. Joen vastarannalla näimme muutamia miehiä kalassa. Heillä ei näyttänyt olevan yhtään kireämpiä siimoja, mutta enpä voi tietää.

Teimme lounaaksi koivunlehtiteetä ja ”tanskalaisia voileipiä” – eli näkkäriä, jonka päälle teimme salaattia tonnikalasta, majoneesista, punasipulista ja tomaatista. Painoonsa nähden aika kevyt ateria, mutta helppo kalastuksen lomassa.

Illalla paluumatkalla ukkonen tuli päälle. Minne mennä suojaan avotunturissa? Pitäisikö? Istuimme hetken kivien välissä ja odotimme pahimman vaiheen yli menemistä. Olin ladannut kännykkään retkikartat. Kännykän GPS toimi välillä hyvin, välillä ei lainkaan. Tarkka sijaintimme jäi välillä epäselväksi, mutta löysimme takaisin tuvalle.

Mushroom Risotto with Almonds

Kävin iltakylvyssä järvessä ja pesin hiukset biohajoavalla shampoolla. Vesi ei ollut niin jääkylmää kuin monesti aiemmin. Ystäväni kävi päivän aikana kolmesti uimassa – se oli hänen mielestään parasta erävaelluksessa tähän asti.

Myöhään yöllä teimme illalliseksi luxusversion sienirisotosta: runsaasti paahdettuja mantelilastuja, parmesaania ja sherryä. Kala vain puuttui, mutta annos on niin suuri, ettei se ole tarpeen.

3. päivä – Matka Porojärveltä Harrijärvelle

Aamu alkoi Aprikoosikvinoapuurolla – siitä ystävänikin piti, vaikkei yleensä syö puuroa. Tavaroita pakatessamme huomasimme veneen lähestyvän. Neljä henkilöä tuli tuvalle kumiveneellä soutamalla. He olivat matkalla jokea alas. Juuri sopiva aika meille lähteä eteenpäin. Kuultiin lentokoneen ääni, se lähti järveltä ainakin kahdesti päivän aikana. Helikopterikin lensi yli. Aktiivisen tuntuinen paikka. Jatkossakin havaitsimme lentoliikenteen olevan vilkasta joka päivä.


Matka Porojärveltä Harrijärvelle on tosi rankkaa maastoa. Kivikkoa, suota, kivikkoa vesilammikoilla, polven korkuista koivikkoa. Oli suorastaan helle, tyyntä ja hyttysiä hirveästi. Löysimme lähteen juuri kun juomavesi loppui, mutta se tuli suosta, eikä ollut kovin kylmää – siis epäilyttävää, mutta ei tullut pulmia seuraavana päivänä. Matka oli kartalla lyhyt mutta kesti kolmisen tuntia ilman isoja taukoja.

Harrijärvellä käytiin samantien uimassa. Itseasiassa oli niin hiki ja valtavasti hyttysiä, että kävin uimassa t-paita päällä, ja huomasin kuinka hitaasti t-paita kuivui, ja kuinka märissä vaatteissa tuli kylmä pienessäkin tuulen vireessä.

Löysimme hyvän telttapaikan – ehkä alueen ainoan – Harrijärven luoteisnurkasta. Siinä on jonkun edellisen tekemä nuotiopaikkakin. Ei tehty tulia, kun ei ollut puita.

Sain harrin. Tehtiin siitä sashimia – marinoitiin kala soijakastikkeessa ja japanilaisessa seitsenmausteessa ja syötiin sellaisenaan.

Tehtiin lopusta kalasta makoisa kalaliemi, jonka yhdistimme parsakeittoon (jossa oli aivan liikaa fenkolia). Jos nämä olivat kaksi alkupalaa, niin pääruuaksi paistomme pari harrifileetä parsan, fenkolin ja karpaloiden kera – hyvää!

Illalla olimme kalassa ja ystäväni heitti virvelin koukun tiukasti järven pohjaan kiinni. Hän ei suostunut hakemaan sitä itse – pelkäsi kai sitä haukea, jonka näimme rannassa aiemmin. Olin mennyt sanomaan, että hauki voi purra jalasta – sen koommin hän ei käynyt enää uimassa. Kahlasin järveen sadeasupäällä (hyttysten takia) ja irroitin koukun. Se oli hankalasti kivien välissä jumissa – kalastuksen kääntöpuolia, tähän ei totu koskaan.

4. päivä – joutenoloa leirissä ja matka Kaitsajoelle

Heräsin aamulla varhain. Meillä oli juomavesi loppu – toki olisimme voineet keittää järvestä, mutta olin nähnyt kartasta, että lähellä saattaisi olla lähteitä. Nousin siis ylös ennen kuin ystäväni oli herännyt, ja kävelin kilometrin järven rantaa etelään – ja olihan siellä lähde jos toinenkin. Toin kolme litraa raikasta lähdevettä. Tein aamiaiseksi itselleni retkikaurapuuroa ja hänelle mustikkakeittoa myslin kanssa. Myslisekoitus oli kuulemma niin hyvä, että hän haluaisi tehdä sitä kotonakin.

Torkuin teltassa kun ystäväni huusi, että tuo haavi. Hän oli tarttunut virveliin ja harri virvelin koukkuun. Se oli ainakin kilon kokoinen ellei isompi. Ilahduin suuresti ja perkasin kalan. Puolet päätyi graavaukseen, puolet sashimiksi, ruodot keittoon (eli laitoin suolaa ja kylmään maakuoppaan odottamaan lounasaikaa). Graavikalan laitoin minigrippussiin, kiven alle järveen ja kiristysnarulla kiinni rannan pusikkoon. Käänsin sen ympäri iltapäivällä.

Ystäväni sai vielä jättiläismäisen hauen ennen kuin olin saanut harrin perattua. Hän ihmetteli, kun ehdotin, että jätämme hauen tantereelle emmekä syö sitä.

Sää oli tuulinen ja aurinkoinen. Oltiin koko päivä leirissä ja tehtiin ruokaa. Välimerellinen munakas, jonka olin laittanut aamiaisella likoamaan ennen kuin saimme kalaa, oli pakko syödä, vaikka emme sitä olisi tarvinneet. Ystäväni sanoi, että se oli paras munakas, minkä oli eläissään syönyt, mehevä ja suolainen. Siinä oli 45 g kuivattua munaa, maitojauhetta, aurinkokuivattuja tomaatteja, puolikas feta, oliiveja, tomaattisiivuja, pippuria, suolaa ja välimerellisiä yrttejä (variaatio sienimunakkaasta). Paistettu leivinpaperin päällä runsaassa voissa.  Kesken syönnin näin kalan molskivan järvessä, kävelin rantaan, otin virvelin ja nostin harrin kolmannella heitolla.

Teimme harrista sushia. Olin haaveillut siitä monta vuotta. Ja kantanut painavia sushiaineksia mukana viime vuonna pari viikkoa Pöyrisjärvellä. Nyt viimein oli sopiva aika ja paikka sushille. Sitä ei voi tehdä ilman oikeanlaista kalaa ja kylmää puhdasta vettä. Marinoimme harrin selkäpalat kuten aiemmat sashimit. Keitimme tavallisesta pikarisottoriisistä sushiriisiä – se maistui sushilta, kun lisäsi siihen sushimausteet (riisiviinietikkaa ja sokeria). Ystäväni keksi, että sushit voi rullata istuinalustan ja foliopaperin avulla – nerokasta! (Katso eräsushiohjeet täältä.) Osan marinoiduista harripaloista paistoimme nopeasti seesaminsiemenien kanssa seesamöljyssä – mitä herkkua – taas! Sushin kanssa nautimme loput kuivat sherryt – maistui siinä yhteydessä melkein sakelta.

Tuuli vaihtoi päivän aikana jatkuvasti suuntaa. Sadepilvet olivat aina tulollaan, mutta kääntyivätkin toisaalle. Tuuli kovaa. Ihanaa kun ei ollut hyttysiä – melkein unohtui, mitä ne olivat. Oleilimme leirissä ja ystäväni nukkui pitkät päiväunet. Kävin kylvyssä järvessä ja pesin vaatteita – biohajoava luomu marseillesaippua käy sopivasti molemmille, vaatteille ja iholleni.

Illalla paistoimme harrin voissa mantelilastujen kera. Lisukkeeksi käärimme loput sushiriisit merileviin. Näyttää kauniilta, mutta makujen puolesta ne eivät sopineet yhteen lainkaan. Teimme myös erinomaisen kalakeiton – olihan siinä kalojen ruodoista ja päistä keitetty liemi sekä runsaasti sulatejuustoa.

Aterian jälkeen ystäväni sanoi, että nyt hänestä tuntuu, että voisi lähteä kulkemaan eteenpäin. Mahtavaa, kun voi suunnitella matkan niin, että on aikaa olla paikallaan kun tuntuu siltä, ja mahdollisuus lähteä liikkeelle, kun on siihen valmis. Ehtii sielu seurata ruumista. Lähdettiin illalla kahdeksan tienoilla kulkemaan kohti Kaitsajärveä.

Matkalla oli monta lähdettä. Kannoimme monta litraa lähdevettä mukana. Mietin, että voisi olla järkevämpää kantaa ylimääräistä kaasupulloa niiden sijaan. Käveltyämme reilut pari kilometriä huomasin unohtaneeni graaviharrin järveen. Ei, ei sen takia kannata palata takaisin, eihän? Ei. Ystäväni sanoi: ”Nouda tai unohda.” Koetin unohtaa.

Sää viileni. Mua nukutti. Maasto oli helppoa, mutta viimeiset pari kilometriä tuntuivat toivottoman pitkiltä. Iltakävelymme kesti nelisen tuntia lähes tauotta. Löysimme telttapaikan Kaitsajoen korkealta rantatörmältä, Guorogielaksen huipun kohdalta, hulppeiden maisemien keskeltä. Joen vastarannalla näimme toisen teltan.

Tuuli oli kovaa, joten teimme yöpalaksi tummaa suklaavanukasta teltan sisällä. Kuivatut mansikat sen kanssa ovat hurmaavia. Seuraksi rommikaakaota ja pari voileipää kuivatulla poronlihalla.

5. päivä – lepopäivä teltassa

Aamiaiseksi tein juustovoileipiä ja tattaripuuroa, josta on tullut yksi lempipuuroistani. Maito unohtui, mutta se oli silti herkkua. Yllättäen ystäväni piti siitä myös. Sää oli tihkusateinen ja kylmä. Menimme aamiaisen jälkeen takaisin telttaan torkuille ja suunnittelimme vaellusvaatteiden tekemistä.

Tiistai meni nukkuessa, tuulen rämistellessä telttaa. Syötiin bataattistroganof. Lisäsin ystäväni annokseen 25 g kuivattua poronlihaa (sellaista, joka on tarkoitettu poronkäristyksen tekemiseen, saatavissa retkeilyliikkeistä). Se toimi kuulemma hyvin.

Käväisin kalassa ja sain omatekoisella perholla (mustarunko, jossa hopeinen kierre, oranssi häntä) joesta ison tammukan. Graavasin sen. Ystäväni ei pidä sateesta, eikä ollut ennen tätä matkaa koskaan omistanut sadeasua. Nyt hän oli monta tuntia kalassa sateessa – ja sanoi, ettei edes huomannut sadetta. Kalaa ei tullut lisää.

Menimme nukkumaan jo joskus kahdeksan jälkeen illalla – en katsonut kelloa, mutta huomasin valokuvista jälkikäteen. Harmaa sää väsytti. Jossain vaiheessa heräsin virkeänä ja menin ulos. Näin upeat pilvet, joiden läpi aurinko paistoi kullaten ne persikkaisiksi. Valokuvissa kellonaika oli 03:08. Ikävä kyllä mikään ei näytä kuvissa yhtä upealta kuin todellisuudessa.


6. päivä – rankka vaelluspäivä

Tein aamiaiseksi retkikaurapuuroa ja mustikkakiisseliä myslin kanssa. Tämä on helppo aamiainen kahdelle, joilla on hieman erilaiset mieltymykset. Pakkasimme kamat ja lähdimme joen vartta alas.

Kaitsajoen ylitys oli haastava. Ehkä helpompikin paikka olisi löytynyt, jos olisimme pidempään etsineet. Ylitimme joen kohdasta, jossa oli useita saarekkeita. Näin saimme pilkottua ylityksen kolmeen osaan. Kaksi ensimmäistä onnistui kivillä hyppimällä kengät jalassa. Kolmas osuus olikin haaste. Voimakkaasti virtaava koski, joka oli paikoitellen tosi syvä. Kivet niin harvassa, ettei niillä voinut loikkia kokomatkaa pitkäkoipinenkaan. Housut pois ja jokeen kävelysauvojen kanssa. Ystäväni meni ensin ja tuli ilman rinkkaa vastaan jokeen kanssani seisomaan niin että pääsin viimeisenkin parin metrin matkan yli.

Lounastimme Kutturajärven pohjoispuolella ison kiven suojassa. Teimme ”instant linssikeittoa” – eli etukäteen valmistamaani vihreää kookoslinssikeittoa, jonka olin kuivannut. Se oli helppoa ja hyvää.

Olin lukenut jostain, että Kutturakuru on näkemisen arvoinen paikka. En kuitenkaan tiennyt, mitä siellä on. Ystäväni jäi lepäilemään minun lähtiessäni sitä katsomaan. Kun odotukset olivat nolla, oli yllätys suuri kun löysin huikaisevan kauniin vesiputouksen, joka jatkui ja jatkui aina kun luuli päässeensä sen huipulle.

Kiipesin kivikossa putouksen viertä niin korkealle kuin uskalsin. Yhtäkkiä huomasin, etten pääse helpolla takaisin alas. Tuntui vaaralliselta olla siellä yksin. Paloin halusta saada ystäväni mukaan ja näyttää hänelle tämä mahtava paikka. Kamerasta loppui akku. Palasin takaisin viereisen tunturin rinnettä. Kiirehdin, koska tuntui, että aikaa oli kulunut jo aika paljon – ehkä puolitoista tuntia? Huolestutti, että ystäväni huolestuu.

Lounaspaikalla hän oli ottamassa aurinkoa. Kerroin putouksesta, jonka olin löytänyt. Hän ei halunnut tulla sitä katsomaan. Sanoin, että se on loukkaus paikallista luontoa kohtaan jättää jotain näin hienoa näkemättä. Suivaannuin ehkä hieman liikaa. Taisin sanoa, että voisi tilata itselleen helikopterilla paluumatkan samantien. Idiootiksikin taisin nimittää. Pyysin selittämään minulle miksi ei tule. ”Miksi minun sinulle mitään pitäisi selittää” oli vastaus.

Pakkasin päiväreppuun satelliittipuhelimen ja sadevaatteet ja lähdin kiukuspäissäni takaisin Kutturakuruun ottamaan lisää valokuvia korkeammalta. Halusin nähdä lähteen alun.

En koskaan nähnyt lähteen alkua – se oli aivan liian kaukana. Kiipesin korkeammalle kuin aiemmin, tällä kertaa koko matkan viereisen tunturin rinnettä – olinhan jo nähnyt putouksen sen vierestä. Tuntureiden välisessä kurussa oli ylhäällä tasaista heinikkoa – siellä olisi ehkä voinut telttaillakin. Ihailin toistamiseen Kutturakurua yksin ja tulin miettineeksi, että aika typerää tehdä noin 9 km retki keskellä varsin pitkää päivämatkaamme. Huomasin olevani jo hieman väsynyt ja matka oli vasta puolivälissä.

Palasin lounaspaikalle pari tuntia myöhemmin ja sanoin Anteeksi. Ehkä tässä vaiheessa kuka tahansa olisi kyllästynyt odottamaan? Ystäväni oli jo pakannut kamat ja valmis jatkamaan matkaa. Minä olisin tarvinnut hetken levon. Lähdimme saman tien. Muutaman sadan metrin päästä pyysin odottamaan tovin, että voin heittää takin pois. Hän odotti hetken ja jatkoi sitten matkaa ennen kuin olin valmis.

Tarkoituksemme oli seurata karttaan merkittyä polkua Kutturakurusta Termisjärven autiotuvalle. Ystäväni suunnisti kuten aiempinakin päivinä. Polku oli kuitenkin hankala seurata ja hän oli kaukana edellä. Eipä aikaakaan kun kadotin hänet. Huhuilin ympärilleni mutta ei vastausta. Kovassa tuulessa ääni ei kuulunut montaa metriä. En tiennyt oliko hän edelläni vai takanani. Kunnes näin hänet jossain sadan metrin päässä. Koetin pinkoa perässä, mutta maasto oli vaikeakulkuista. Yhtäkkiä olin keskellä valtavaa kivikkoa, pahempaa kuin yksikään aiemmin kohtaamani. Polku ei voinut mennä tästä. Mutta minulla ei ollut karttaa.

En nähnyt ystävääni missään. Pysähtelin välillä katsomaan missä hän voisi olla. Ehkä hänelle on tapahtunut jotain? Muistelin nähneeni, että polku on kulkusuuntaan nähden lammikoiden oikealla puolella. Jos olisin ollut fiksu, olisin peruuttanut takaisin sinne missä viimeksi polun näin. Ei tullut mieleenkään. Jatkoin matkaa valtavien kivilohkareiden keskellä kuvitellen, että kohta polku tulee vastaan. Ei tullut.

Kivet kasvoivat niin isoiksi, että jouduin kiipeämään niiden päälle ja laskeutumaan alas takapuolella liukumalla. Rinkan kanssa. Tällaista en kulkisi edes ilman rinkkaa. Pysähdyin välillä istumaan ja juomaan vettä. Aurinko paistoi ja tuuli oli kova. Ajattelin, että voisi olla pahemminkin – sateella kivet olisivat liukkaita. Koetin olla hätääntymättä vaikka huomasin pelkääväni henkeni puolesta enemmän kuin koskaan eläissäni. Ja sen kaiken keskellä vielä enemmän pelotti, että ystävälleni on tapahtunut jotain.

Vihastutti kun ajattelin, että ehkä hän jätti minut jälkeen tietoisesti. En voinut tehdä muuta kuin kulkea eteenpäin. Minulla ei ollut telttaa ja vaikka olisi ollut, tähän ei voisi majoittua. En voinut jäädä odottamaan – ehkä kukaan ei tule noutamaan. Kivipaasien välissä kasvoi joitakin pusikoita, mikä vaikeutti kulkemista ennestään. Sää oli kirkas, ja näin tuntureiden reunan, jota piti seurata. Jalat tärisivät. Ei auttanut kuin jatkaa vain.

Ajallaan jääkaapin kokoiset kivipaasit pienenivät ja alkoi aukea rinne. Sydämeni takoi hurjasti. Riemuitsin siitä, että olin selvinnyt kivikosta kaikki raajat ehjinä ja hengissä. Hengitin syvään ja tunsin olevani voimakkaasti elossa. Kaukana horisontissa jokin välkkyi tunturin rinteessä. Mietin, että mahtaisiko siellä istua joku.

Saavuin pitkän tovin kuluttua kohtaan, jossa tunturin rinne kääntyy Termisjärvelle päin. Siellä ystäväni istui katselemassa hienoja maisemia. Tulin viereen istumaan. En sanonut mitään pitkään aikaan. Kunnes sanoin ”meidän täytyy puhua siitä mitä äsken tapahtui”. Hän ei tuntunut ymmärtävän, mistä oli kyse.  Keskustelun aloittaminen oli vaikeaa.

Kerroin, kuinka peloissani olin ollut kävellessäni kolmisen kilometriä yksin. Hänellä ei ollut siitä aavistustakaan, ei ollut voinut kuvitellakaan, että minä voisin kokea jotain sellaista. Hän kertoi, että tämä vaelluspätkä oli ollut kaunein tähän astisista. Huikea maisema mahtavassa säässä. Itse en ollut nähnyt maisemia lainkaan kivien välisiä rakoja kauhuissani tuijotellessani. En vieläkään täysin tiedä, mitä hän oli todella ajatellut. Kuinka joku voi erämaassa olla pysähtymättä kun ei näe toisen seuraavan perässään? Hän sanoi, että minä olen niin kokenut ja taitava vaeltaja, että kyllähän minä selviän mistä vain, ja mehän seurasimme polkua. Koetin olla armollinen ja ajatella, että hän ei ole vaeltanut aiemmin, ja ehkä hän ei todellakaan tajua, kuinka hengenvaarallista on jättää toinen – ja itsensä yksin. Kartalta selvisi, että polku meni lampien välistä, ei lampien ja tunturin välistä. Olin eksynyt pahimpaan jyrkänteeseen. Ystäväni oli myös kadottanut polun mutta löytänyt sen uudestaan paljon nopeammin kuin minä.

Saimme välimme sovittua ja menimme joelle kalaan. Tuuli yhä lujaa ja lopetimme kalastusyritykset lyhyeen. Kävelimme Termisjärven autiotuvalle helppoa ja selkeää polkua pitkin. Vastaan tuli neljä nuorta miestä. Tuvalla oli vielä viisi miestä lisää, joista yksi jäi yöksi. Näin tällä matkalla enemmän ihmisiä kuin viimeisen kuuden vuoden vaelluksilla yhteensä.

Päivä oli ollut pitkä ja poikkeuksellisen raskas niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tein illallisen käänteisessä järjestyksessä: jälkiruuan ensin. Raidallista vaniljakiisseliä ja kaakaota. Siitä tuli hyvä mieli. Pääruokana oli lämmintä kvinoafetasalaattia ja munakoisopaistosta.

7. päivä – lepopäivä autiotuvalla

Nukuimme teltassa. Tuuli oli kova ja teltta rämisi koko yön. Torstaina aamulla keskustelimme pitkään ennen aamiaista. Päätimme jäädä lepäämään autiotuvalle koko päiväksi. Lämmitin kamiinalla padallisen vettä ja kävin suihkussa kuistilla hieman tuulen suojassa  (tästä on hauska valokuva, mutta en julkaise sitä tässä). Taivaallista peseytyä melkein lämpimällä vedellä.

Saimme olla omassa rauhassa kunnes illalla tuvalle saapui pariskunta, joka vaelsi perinteisempään tyyliin: pitkiä päivämatkoja joka päivä ja valmiita pussiruokia. Olin tehnyt lounaaksi mustatorvisienikeittoa. Ystäväni sai siitä poroversion, josta tykkäsi kovasti. 

Nautimme graavattua tammukkaa voileivillä. Se on suussasulavaa. Tarjosin lounaamme jämiä mökkiin saapuneelle pariskunnalle ja ilmeisesti ruuat olivat heidänkin mielestään hyviä. Kuulimme heiltä, että he olivat vuokranneet Kilpisjärveltä saunallisen mökin kohtuulliseen hintaan. Innostuimme saunamahdollisuudesta.

Olimme ajatelleet jatkaa matkaa Ailakkajärven kautta mutta teimme suunnitelmiin muutoksen – paluu Kilpisjärvelle päivää aikaisemmin, jotta ehdimme saunaan. Siispä perjantaina oli tiedossa aikainen herätys herätyskellon kanssa. (Kun retki ikäänkuin jäi kesken, kävin Ailakkäjärvellä heinäkuun lopussa.)

Viimeiseksi illalliseksi ystäväni teki herkullista punaista thaikastiketta riisin kera. Se oli varsin tulista, mutta sopi tuuliseen päivään.

Laitoin aamiaisen valmiiksi likoamaan: hirssituorepuuroa cashewpähkinöillä (jonka kuitenkin päätimme aamulla keittää ja syödä lämpimänä).

8. päivä – kaunis polku Kilpisjärvelle

Olin lukenut jostain etukäteen, että polku Termisjärven autiotuvalta Kilpisjärvelle on märkä ja tylsä. Miten kukaan voi väittää sellaista? Polku on kapea – ei mikään mönkijöiden moottoritie (kuten Saarikoskelta Raittijärvelle). Paikoitellen suokohdat ovat märkiä, mutta helppoja vaelluskengillä – ei polusta kuivin lenkkarein selviä. Matkalla tuli vastaan viitisen ihmistä. Maisemassa Ruotsin ja Norjan lumilaikkuiset vuoret tulevat lähemmäksi ja lopussa komeili Saana. Aurinko paistoi ja tuuli piti yhä kaikki hyttyset poissa.

Matkalla pysähdyimme pienen puron varteen tekemään Arabialaista pataa. Tämän lounastauon kanssa 15 km matkaan kului vain reilut viisi tuntia.

Kilpisjärvellä tutustuimme muutamiin mökkivaihtoehtoihin ja valitsimme Haltinmaan mökin, joka on arkinen kämppä hiekkakentän keskellä. Makuuhuoneen ikkunasta näkyi kuitenkin erämaa. Nautimme illalla saunasta pitkään. Kyllä sauna kruunaa vaellukset!

Seuraavana päivänä lounastimme Hotelli Kilpiksessä – suosittelen – ennen kuin jatkoimme matkaa bussilla Tromssaan. Matka kestää alle kaksi tuntia ja upea tie kiemurtelee vuoriston läpi jäämeren rantaan.

Oleilimme kauniissa norjalaiskaupungissa päivän ennen lentoja kotimaihimme – sattumalta siellä oli teatteri- ja musiikkifestivaalit, joiden ohjelmista pääsimme nauttimaan. Hämmästyttävästi bussi Tromsaan ja lento Helsinkiin voi olla edullisempi kuin bussi- ja junamatka Helsingistä Kilpisjärvelle.

Vaelluksen jälkeen koin oloni 200% terveeksi – ei ainoastaan siksi, että olin syönyt terveellistä ruokaa ja saanut puhdasta ilmaa keuhkoihini – oli ollut myös sopivasti sekä draamaa että rauhaa, liikuntaa ja lepoa. Mahtava olo! Kotiin päästyäni olin 5 päivää Helsingissä ja lähdin sitten takaisin Lappiin kalastamaan ja vaeltamaan lisää…

Mainokset

5 vastausta artikkeliin: Kivikkoinen ruokamatka Käsivarressa heinäkuussa 2011

  1. Joonas Kilpinen sanoo:

    Mikä kartta on hyvä tuonne lapin erämaahan, jotta on helppo suunnistaa? Maastokartta ilmeisesti, mutta missä mittakaavassa?

  2. Piritta sanoo:

    Kartalla on tosiaan väliä. 1:100000 kartalla eivät näy kaikki sellaiset purot, joiden ylitys on vaikeaa eivätkä kaikki märät suot. Suosin itse 1:50000 karttaa. Koska maastosta ei tarvitse löytää tiettyä kiveä, tarkemmat suunnistuskartat vievät vain liikaa tilaa. Maastokartan voi tilata kotiin juuri sopivalta alueelta: http://www.karttakauppa.fi/workspace.client_organization/PublishedService?file=&pageID=3&action=view&groupID=1706&OpenGroups=1706

  3. Antti sanoo:

    Hieman sydämeeni särki se, että jätitte saamanne hauen ”tantereeseen”, mikä logiikka siinä oiken on? Miksei sitä voi laskea takaisin uiskentelemaan? Mikäli koukut olivat vahingoittaneet kiduksia niin pahasti, että hauki olisi kuollut joka tapauksessa, homma on ok. Muussa tapauksessa ei. Mikäli selityksenä on se, että hauki syö lohikaloja ja pitää sen takia tappaa, mennään pahasti metsään. Hauki on tärkeä osa ekosysteemiä noilla vesillä, harventaen pieniä harjuksia ja taimenia vesistöstä antaen siten kalakannalle terveen pohjan ja lohikalojen keskikoko kasvaa.

    Eli seuraavalla kerralla hauki takasin uimaan jos ette aio syödä sitä.

  4. Sulla on mahtava blogi. Olen vaeltanut noin neljännes vuosisadan ajan ja pääosin syönyt pussiruokaa. Vasta nyt aikuisella iällä olen alkanut pitää kalasta, joten olen nyt innokas kalastuksen opettelija. Olisi mahtavaa päästä kokeneen kalastajan/eräkokin oppiin. Moni muu on varmasti samaa mieltä kanssani, joten vinkkinä vaan, että voisit järjestää kursseja…
    Tykkään blogistasi niin paljon että haluaisin mainostaa sitä omassa blogissani jos sulle sopii. Oma blogini käsittelee enemmänkin retkeilyvarusteita ja reissutarinoita. Mulla ei vielä ole ”Blogeja joita luen” listaa, mutta pian on. Voi käydä katsomassa blogini @ vilzu.blogspot.fi
    Kiitos hyvistä ruoka vinkeistä… t. Vilzu

    • Piritta sanoo:

      Kiitos Vilzu! Ilo kuulla, että blogini on hyödyllinen muillekin kuin itselleni. Mainosta vain jos haluat jakaa iloa muillekin. Blogi ja eräretkeily on minulle stressitön harrastus, joten en aio järjestää siihen liittyviä kursseja – sittenhän se lähenisi työntekoa. Hyvää harrastusta ei kannata muuttaa työksi. Hyviä eräkurssien ja eräruokakurssien järjestäjiä kyllä Suomesta löytyy. Makoisia retkiä! t. Piritta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s