Viikonloppuretki Käsivarressa heinäkuussa 2011

Vain viikko edellisen pitkän vaelluksen jälkeen lähdin takaisin Lappiin – tätä voisi ehkä kutsua jo addiktioksi – lähes koko heinäkuu jälleen pohjoisessa. Hyvä ystäväni ei ollut koskaan vaeltanut kesällä Lapissa, joten päätimme heinä-elokuun vaihteessa käydä tutustumassa – hankkimassa pienet maistiaiset. Matkasimme Kolarin rautatieasemalta bussilla kohti Kilpisjärveä ja jäimme pois Peeran kohdalla.

Karttaan oli merkittynä polku Peerasta melkein Ailakkajärven autiotuvalle asti. Polun alku oli helppo löytää Peeran retkeilykeskuksen reunalta, mutta tunturiin päästyämme polku katosi. Huomasimme kuitenkin, että matkan varrella oli merkkitikkuja, joissa oli oranssinpunertavaa maalia. Hassusti niiden vieressä ei kulkenut polkua – liekö vanhoja – ilmeisesti epävirallisen ladun merkkejä. Tikut auttoivat suunnistamisessa vaikkemme tienneet, minne ne menivät – usein samaan suuntaan meidän kanssa. Ystäväni kertoi, että suunnistus tuntui helpommalta kuin etelämmässä, koska omia virheitä pystyi korjaamaan nähdessään suuria maamerkkejä. Se oli palkitsevaa.

Mukkavaaran huipulla oleva jyrkänne heti Peerasta lähdettyä on hieno. Sen edestä avautuu avara maisema, jossa taustalla näkyy Saana. Näimme päivän aikana lähes kymmenen sopulia, mutta en saanut valokuvaa yhdestäkään – nopealiikkeisiä veijareita.

Pidimme myöhäisen lounastauon parin lammen välissä tunturissa. Teimme tonnikalavoileipiä. Olin laittanut tonnikalan purkkiin jo bussissa, jotta meidän ei tarvitsisi kantaa siitä syntyviä roskia mukana. Herkullista ja nopeaa, kun ei tarvitse kaivaa trangiaa esille.

Maasto oli helppokulkuista, kunnes saavuimme lähemmäksi Ailakkajärven länsipuolella olevaa Marjajärveä. Karttaan merkitty kivikko on paikoitellen haastavaa – tyypillistä Käsivarren maastoa. Pahimman kivikon keskellä näimme yllätykseksemme jälleen niitä punertavia reittimerkkejä. Etenimme tunnissa 700 metriä kivikkoista tunturin reunaa. Reitti ei sovellu heikkopolvisille.

Sää oli mitä kaunein, maisemat myös. Kuvassa taustalla näkyy Ailakkapahta. Ailakkajärven luoteiskulman ympäri kävely rannassa poropolkuja pitkin oli helppo. Juuri ennen autiotupaa rinteestä löytyi lähde. Vaikka olen nähnyt monia lähteitä, on se aina ihmeellistä, miten vesi pulppuaa maasta.

Saavuimme Ailakkajärven autiotuvalle 7,5 tunnin matkan jälkeen. Etäisyys oli ehkä noin 11 km. Olimme pitäneet runsaasti pieniä taukoja. Tuvalla oli kaksi miestä ja kaksi poikaa kalareissussa. Järvestä sai harreja. En kaivanut onkea esille vaan trangian. Valmistimme alkupalaksi lämminkuppisienikeittoa höystettynä voissa paistetuilla tateilla ja soijahiutaleilla. Sen jälkeen oli vuorossa kaunis Texmex-illallinen: Mustapapupataa maissiveneissä. Jälkiruuaksi retkikaakaota – tällä kertaa ilman rommia. Syötyämme oli jo sen verran myöhä, että epäilin kalojen ruokinta-ajan olevan ohitse, väsyttikin jo hieman. Pystytimme teltan tuvan viereen – potenttiaalisia telttapaikkoja oli useita.

Ystäväni nukkui pitkään. Teltasta ulos kömmittyään hän sai cappuchinoa, puuroa ja tomaattimunakasta. Yritin saada ne kaikki valmiiksi samaan aikaan. Eipä kannata yrittää, sillä ulkoilmassa ruoka jäähtyy niin nopeasti, että ei niitä ehdi syödä samaa tahtia. Eli jatkossa teen niin kuin ennenkin, yksi osa kerrallaan.

Aamupäivällä tuvalle saapui vielä yksi kalamies. Vertailimme tohkeissamme uistimia. Edelliset kalastajat olivat illalla kehuneet saavansa enemmän kalaa kuin jaksavat syödä, johon olin tuumannut, että me voimme syödä ne ”ylimääräiset kalat”. He lahjoittivat meille aamulla harrin – ah, kiitos! Tein siitä fileitä ja pakkasin mukaan lounaaksi.

Kuljimme Ailakkajärven laitaa seuraten satunnaisesti mönkijäuraa. Järven rannassa oli muutama märkä suoläikkä. Vaelluskengillä selvisi hyvin mutta ystäväni ratsastuskengät kastuivat – eikä jäänyt viimeiseksi märäksi kohdaksi tällä retkellä.

Järven eteläkärjessä teimme lounasta ja koetin pyydystää kalaa. Lounaaksi paistoimme Harrin. Maustoimme ensin voin paistamalla siinä pari tattia, limen siivuja, valkosipulia ja korianterin siemeniä. Kerrassaan herkullinen marinadi harrille!

Lisukkeeksi paistettuja perunoita ja inkivääriporkkanoita. Testasimme myös kaupasta ostetun valmiin valkoviinikastikkeen. En yleensä tee juuri kastikkeita, ja turha se oli nytkin. Jälkiruuaksi popsimme matkalla lakkoja.

Matkalla tapahtui kaksi kertaa seuraavaa: kävelimme sopulin vierestä ja se nousi takajaloilleen uhkaamaan meitä, sihisi hampaidensa välistä etukäpälät ojossa. Ystäväni sanoi: ”eipä ole hiiret mua ennen uhkailleet”. Aiemmat sopulit olivat vain juosseet pakoon, joskus hieman kirkuen.

Otin mato-ongesta tekemäni perho-ongen ja näytin ystävälleni, miten sitä käytetään. Heti ensimmäisellä heitolla tarttui kala kiinni – ja irtosi rannassa. Olipa demonstraatio! Sain virvelillä siitä vierestä keskikokoisen tammukan. Heti perään toisenkin, mutta sekin karkasi. Otimme tammukan mukaan.

Ylitimme joen Ailakkajärven ja Ailakkalompolon välistä. Suuntasimme ylemmäksi tunturiin, jossa maasto oli helppokulkuista. Saavuimme Saddamasjohkan varteen, ja ylitimme sen Peeravaaran itäreunalla olevan jyrkänteen kohdalta. Vesi tuntui olevan matalalla, joen reunoilla oli leveät kivikot. Ystävälleni alkoi syntyä käsitys, että kaikki Lapin joet ovat ylitettävissä kengät jalassa, aurinkopaistaa aina ja sadevarusteita ei tarvitse.

Joen rantatörmä oli helppokulkuista pientä polkua pitkin. Alempana maasto muuttui reheväksi. Ilmassa tuntui illan kylmä kosteus, melkein kuin olisi sademetsään astellut.

Vastaan tuli mönkijäura – se taitaa olla merkittynä karttaankin, mutta emme olleet sitä aiemmin seurailleet. Matkaa Sierkisjärven rantaan oli jäljellä 1,5 km kun havaitsimme polun vierellä kuivia maapuita. Päätimme kerätä polttopuita mukaan. Siispä lastasimme rinkat äärimmilleen puita – sen verran kun juuri ja juuri jaksoimme vielä kantaa. 500m päästä mönkijäpolku siirtyi märälle suolle – todella märälle. Emme voineet kantamuksimme juuri ryteikön puolellekaan mennä, joten talsimme viimeisen kilometrin heinikkoisella märällä suolla, jolla ei ollut juuri mättäitäkään, joilla pomppia. Raskas pätkä. Suolla oli myös vaikea seurata mönkiäuraa. Jostain se aina kuitenkin tuli lopulta vastaan.

Olimme valtavan väsyneitä kun leiriydyimme Sierkisjärven rantaan. Havaitsin kuitenkin kalojen tuikkivan, teltan pystytys sai siis odottaa, samoin kokkaus, väsymys katosi oitis ja lähdin leikkimään kalojen kanssa. Kokonainen parvi odotti rannan tuntumassa ja kilpaili uistimeen tarttumisesta. Sain neljä ahventa. Sitten aurinko laski.

Ystäväni erätaidot osoittautuivat mainioiksi – hän sytytti kantamistamme puista nuotion yhdellä tulitikulla.

Hetki auringon laskun ja nousun välissä oli kylmä, hengitys huurusi ilmassa ja järven pinnalla oli kaunista usvaa. Nuotio lämmitti mukavasti. Tuntui melkein syksyltä. Paistoimme tammukan ja ahvenet voissa pannulla hiilloksessa. Lisukkeeksi teimme nokkosrisottoa, jota tuli aivan liikaa. Jaksoimme syödä siitä vain puolet.

Ideaalia telttapaikaa ei juuri ollut, siispä eteispuoli oli osittain kivien välisen kuopan päällä. Sammal oli kuitenkin pehmeä alusta. Menin nukkumaan aamulla kolmen jälkeen – ystäväni pari tuntia myöhemmin. Lyhyellä retkellä täytyy ottaa matkasta kaikki ilo irti.

Heräsimme kahdeksalta aamulla herätyskelloon – valitettava pakko, koska halusimme ehtiä etelään menevään bussiin. Aamu oli kuitenkin rauhallinen. Kävimme järvessä uimassa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Tuuli juuri sopivasti niin, ettei hyttysistä ollut riesaa. Vesi oli lämmintä, mutta pohja mutainen.

Paluumatka sujui arvioitua nopeammin mönkijäuraa seuraten. Matkan varrelle sattui jälleen muutama erittäin märkä suopätkä – mutta niistä selvisi vaelluskengillä kuivin jaloin kuten edellisistäkin. Polku poikkeaa Peerajärven rannassa kohdassa, josta olisi helppo mennä uimaan. Hiekkaranta. Emme malttaneet pysähtyä siihen pidemmäksi aikaa. Matkaan meni lopulta kuitenkin vain puolitoista tuntia. Näimme matkalla 13 kuollutta sopulia ja 3 elävää. Mietimme, oliko sopulikanta juuri saavuttamassa lakipisteensä.

Saavuttuamme tien varteen, jatkoimme matkaa Kauhkavuopio-lammikolle katsomaan voisiko siellä uida – ei tehnyt mieli. Turhaan kävelimme vessapaperin jämien koristeleman polkun toiseen päähän. Kävelimme siis Peeran retkeilykeskuksen ohi Peerajärven rantaan uimaan ja tekemään lounaaksi Linssikeittoa – uusi variaatio, jossa oli kuivattua tomaattisalsaa ja arabialaisia mausteita. Tulikin lopulta suorastaan kiire kävellä takaisin Peeran kohdalla tiessä olevalle levikkeelle, jossa hyppäsimme Rovaniemelle menevään bussiin. Olimme ainoat matkustajat.

Tulimme kävelleeksi kahdessa vuorokaudessa noin 34 km ja nähneeksi niin avotunturia kuin reheviä koivulehtoja, jyrkkiä kivikkoja ja märkiä soita, järviä ja jokia, nauttineeksi kolmenlaisia kaloja,  mustikoita, hilloja ja muita eräherkkuja.

Reittivalinta oli mitä parhain Käsivarteen tutustumiseen. Vaikka pääsimme juuri ja juuri erämaa-alueen rajalle ja takaisin, ystäväni taisi jäädä koukkuun vaeltamiseen… ja ehkä ensi kerralla hänellä ei ole mukana kolmea kirjaa ja valtavaa kosmetiikkalaukkua 😉

… ja ehkä joku arvelisi minusta, että ei lähde toista kertaa vaellukselle ilman vaellushousuja, pelkässä valkoisessa mekossa – mutta hän olisi väärässä, sillä erikoismateriaalista ompelemani mekko on erittäin mukava käyttää.